Per voi pitää tytärtään sylissä

Olen 30-vuotias ja kotoisin Göteborgista. Eräänä aamuna syyskuussa vuonna 2002 huomasin, että en pysty nousemaan ylös sängystä. Tasapainoni oli niin huono, että sulkiessani silmäni kaaduin ja voin todella huonosti. Lääkärit sanoivat, että tämä johtuu siitä, että tasapainoelimiini on iskenyt virus.

Neljän kuukauden kuluttua oli tasapainoni parantunut merkittävästi ja pahoinvointi rajoittui enää aamupäiviin. Odotimme avopuolisoni kanssa ensimmäistä lastamme ja ajattelin, että toivun synnytykseen mennessä. Tilanne muuttui kuitenkin parin päivän sisällä. Tasapaino-ongelma ja pahoinvointi tulivat takaisin ja samalla sain suuria koordinaatio- ja motorisia ongelmia käsiin ja käsivarsiin. Aloin myös mongertaa puhuessani ja näkemään kahtena. Hain apua ja minut otettiin sisään neurologiselle osastolle sairaalaan. Sain nopeasti diagnoosin, jonka mukaan kyseessä oli tulehdus hermojärjestelmässä. Minulle annettiin suonensisäisesti kortisonia, mikä paransi vointiani nopeasti, mutta vain parin viikon kuluttua tästä jouduin palaamaan neurologiselle osastolle.

Kevään 2003 aikana sain useita kertoja kortisonia ja solumyrkkyjä ilman pysyviä tuloksia. Vointini huononi pysyvästi. Elokuussa 2003 lääkärit lopettivat hoitoni. Sain diagnoosin, jossa epäiltiin primäärisesti progressiivista multippeliskleroosia (MS). Tämä tarkoitti, että vointini tulisi huononemaan ilman mitään parantumisen mahdollisuutta. Elimme puolisoni kanssa raskasta aikaa, emmekä uskaltaneet ajatella tulevaisuutta. Vointini huononi huononemistaan. Tasapainoni ja motoriikkani oli huonontunut nopeasti, ja pystyin juuri ja juuri liikkumaan rollaattorin avulla. Minun oli myös vaikea syödä, koska käteni ei osunut suuhun. Käsivarteni, jalkani ja pääni tärisivät. Puhuminen oli ongelmallista koska sanojen artikulointi oli vaikeaa ja sopersin.

Lokakuussa 2003 sai hyvä ystäväni minut mukaan Qigongkurssille Kungsbackaan. Pystyin seisomaan tässä vaiheessa vain kolme- neljä minuuttia, joten olin hyvin epäileväinen sen suhteen, pystyisinkö selviämään kurssista. Epäilin myös sitä, olisiko kurssista minulle apua. Olin kuitenkin mukana: seisoin kaksi päivää täristen jalat erillään ja edessäni olevaan tuoliin tukeutuen, mutta selvisin.

Kotimatkalla ajattelin, että tulisin olemaan täysin pois pelistä monta päivää. Herätessäni seuraavana päivänä tunsin oloni pirteämmäksi ja paremmaksi. Yllättäen saatoinkin tuntea muutoksen parempaan enkä huonompaan. Aloin treenata kotona ja käydä yhteisissä iltaharjoituksissa sekä osallistuin kaikkiin kevään 2004 kursseihin Göteborgissa. Tasapaino, käsien ja jal-kojen motoriikka sekä puhe tulivat paremmiksi ja kahtena näkeminen väheni.

Suuri käännekohta tuli keväällä, jolloin uskalsin nostaa yksivuotiaan tyttäreni ensimmäistä kertaa syliini. Kuukausi tämän jälkeen uskalsin kantaa syliini nukahtaneen tyttäreni olohuoneesta makuuhuoneeseen. Kesällä 2004 osallistuin kesäkursseille Kvänumissa. Puolivälissä kursseja pystyin jättämään rollaattorin ja selvisin pelkän kepin avulla.

Kesäkurssin jälkeen tunsin oloni vakaammaksi ja pirteämmäksi. Tasapaino ja motoriikka olivat edelleen parantuneet ja kahtena näkeminen vähentynyt. Tätä kirjoittaessani (elokuussa 2004), lähes tasan kaksi vuotta sairastumiseni jälkeen, tulen toimeen kävelykepin avulla. Olen myös taas alkanut ajaa autoa, pystyn nostamaan ja kantamaan tytärtäni, selviän kotitöistä (jos haluan) ja olen aloittamassa työhön kuntouttamisen. Lääkärit sanovat, että minulla ei voi olla primäärisesti progressiivinen MS, koska vointini on parantunut! Mistä onkaan kysymys, on edelleen epäselvää, mutta sen tiedän, että Zhineng Qigong on auttanut minua valtavasti ja että en missään tapauksessa voisi näin hyvin tänä päivänä jollen olisi lähtenyt ystäväni mukana Qigongkurssille!

Per Kron